Kaikkien aivot käyttöön - ja muuta koulutuksesta

Opettajan pedagogiset opinnot ovat loppusuoralla. Pedagogiset palikat loksahtelevat kohdalleen ja onni on tietoisuus siitä, miten tärkeää tämä loksahtelu on ja miten se jatkuu läpi ihmisen eliniän (Talvio 2005, 161–162). Minua puhuttavat kouluttajuuteen liittyvät kysymykset, sillä miellän itseni kuuluvaksi nimenomaan aikuiskasvatuskenttään kouluttajaksi. Ilahduin suunnattomasti sunnuntaina aamukahvilla lehteä lukiessani. Eero Leppänen puhui sosiaalisen median voimasta ja sivusi Lapin Kansan kolumnissaan oivallisesti myös kouluttajuutta ja erityisesti hyvän kouluttajan ominaisuuksia.

Hän totesi, että parhaimmillaan kouluttaja tuo esityksiinsä tietämyksensä, joka on suodattunut verkostojen kautta. Tähän hän lisää oman koulutuksensa ja kokemuksensa ja siitä syntyy koulutuksen sisältö. Tässä olisi siis kaikki koulutustilanteeseen asti. Kaikki ovat kokoontuneet samaan tilaan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Kouluttaja on valmistautunut. Osallistujat ovat paikalla odotuksineen ja toiveineen. Nyt astuu estradille vuorovaikutus koulutettavien kanssa, tilanteeseen saadaan mukaan osallistujien kokemus ja silloin sisältö muuttuu, lisääntyy, paraneekin. Koulutustilaisuuden jälkeen nämä rikastetut sisällöt sulautuvat osaksi työpaikkojen käytänteitä ja ammatillisia verkostoja. Toivottavasti. Taas saadaan lisää monipuolisuutta, merkityksiä ja sisältöjä – tieto ei kulu käytössä vaan lisääntyy levittämällä. Koulutettavien ja kouluttajan vuorovaikutuksen aiheuttama yhteisvaikutus on aina ainutlaatuinen. Eero puhui juuri, kuten minä olen ajatellut.

Istun lempisohvalleni Lapin yliopiston kirjastoon ja huomaan uutuushyllyssä komeilevan uuden teoksen, jossa lukee valkoisella pohjalla oranssilla tekstillä kissan kokoisilla kirjaimilla: KAIKKIEN AIVOT KÄYTTÖÖN (Heinonen, Klingberg & Pentti 2012). Miten siis saada koulutuksissa kaikkien aivot käyttöön ja ajatukset esille? Miten voisi lisätä ajattelua edistävää vuorovaikutusta koulutuksissa? Moniäänisyyden hyväksyminen ja hyödyntäminen on tärkeä tausta-ajatus, jonka tavoitteena on saada kaikkien ajattelu paremmin hyötykäyttöön. Hyvä kouluttaja on sellainen, joka saa kaikki ajattelemaan ja joka osaa hyödyntää näitä ajatuksia. Lainaan kirjan ja palan halusta kuulla, miten kirjantekijät opettavat tähän.


Lähteet:
Heinonen, S., Klingberg, R. & Pentti, P. 2012. Kaikkien aivot käyttöön. Helsinki: WSOYpro.

Leppänen, E. 2012. Itseäni fiksumpien kouluttamisesta. Somekolumni Lapin Kansassa 12.2.2012.

Talvio, M. 2002. Tutkimus opetustyössä ― kuka, mitä, miten ja miksi? Tutkimus opetus- ja kasvatusalan ammattilaisten ammattitaidon ylläpitäjänä sekä kasvatustieteellisen teorian ja käytännön yhdistäjänä. Teoksessa P. Kansanen & P. Uusikylä (toim.) Luovuutta, motivaatiota, tunteita. Opetuksen ja tutkimuksen uusia suuntia. Jyväskylä: Gummerus, 151–172.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvät puolet

Tämän päivän Lapin Kansassa oleva juttu (STT, Annala: Inhimillisyys hämmästyttää jenkkejä) saa minut kirjoittamaan suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja sen laadusta. Sahlberg (2011) on julkaissut uuden kirjan: Finnish Lessons: What can the world learn from educational change in Finland? Teos myytiin jenkeissä loppuun parissa viikossa! Olen itse miettinyt tätä asiaa eräällä äärettömän hyvällä Lapin yliopiston kurssilla: Opetussuunnitelma, arviointi ja koulun kehittäminen. Nyt tuon tähän keskusteluun ripauksen ajankohtaisuutta, kun STT on uutisoinut aiheesta melko näyttävästi.

Aika usein koulutusjärjestelmäämme parjataan, mutta jospa katsoisimme kansainvälisin silmin asiaa hieman positiivisemmalta kannalta. Ensinnäkin meillä koulutusjärjestelmän palveluihin oikeutetuilla, kuten itselläni, on aina ollut mahdollisuuksia. Olen voinut miettiä, mihin kouluun haluan mennä, mihin ammattiin tahdon kouluttautua ja miten voin edetä koulutuksessani. Koulutuksemme on myös hyvin laadukasta, sitä valvotaan paitsi lainsäätäjien ja opetushallituksen toimesta myös vanhempien ja jopa rahoittajien toimesta. Tätä nykyä myös koulutuksen arviointineuvosto EEC (Educational Evaluational Councel) osallistuu suomalaisen koulutuksen arviointiin ja hyödyntää tässä työssään yliopistojen osaamista.

Koulutusjärjestelmämme yksi parhaista puolista on se, että kaikilla on tasavertainen mahdollisuus osallistua perusopetukseen! Opetus on maksutonta. Meillä on syrjäseudun lapsille järjestelmä, jossa heidät pitkänkin matkan päästä kuljetetaan kouluihin, tarjoamme kaikille lapsille koulupäivän aikana ilmaisen lämpimän ruoan, meillä on kouluterveydenhuolto, jota kautta saamme apua missä tahansa ongelmissa. Kerrassaan uskomatonta, tuumaisi amerikkalainen kollegamme. Tiedostamme kaikki sen, että ”ei ole olemassa ilmaisia lounaita”, mutta olemme yhteiskunnassamme tässä kohtaa osanneet tehdä asioita oikein ja sitä maailmalla ihmetellään. Meidän oppilaamme keskimäärin pärjäävät koulussa melko hyvin, pudokkaita on vähän ja osaamisen taso on tasalaatuista. Meidän opettajakuntamme on itse käynyt läpi tämän koulutusjärjestelmän ja sen lisäksi vielä ylemmän korkeakoulututkinnon, jotta ovat päteviä toimimaan opettajina. Lähikouluperiaatetta noudatetaan kaikissa kunnissa ja oppilailla on mahdollista saada tukiopetusta, jos he tilapäisesti jostakin syystä sitä tarvitsevat.

Kyllä ihan syystä meidän yhtenäinen peruskoulumme on menestystarina. Saamme olla ylpeitä myös siitä, että tämä peruskoulun kehittämistyö on alkanut Lapista. Euroopasta käsin Suomea pidetään mallimaana peruskoulutuksen osalta ja jo oli aikakin virallistaa esiopetuksen asema osana koulutusjärjestelmäämme. (Hämäläinen, Lindström & Puhakka 2005).

Sahlberg tuo esiin vielä uusia näkökulmia. Opettajien käyttäytyminen opiskelijoita kohtaan on hyvin inhimillistä ja lempeää ja suomalaiset luottavat toisiinsa. Tämä inhimillisyys hämmästyttää jenkkejä. Täällä luotetaan siihen, että ihmiset tekevät asiat hyvin ja tarvittaessa osaavat hakea apua. Emme tarvitse kontrollijärjestelmää huolehtimaan opetuksen sisällöstä ja laadunvalvonnasta. Opettajilla on siis hyvin paljon valtaa. (Annala. STT 2011; Helsingin Sanomat verkkolehti)

Sahlberg vertaa koulutusjärjestelmäämme Nokiaan ja sanoi, että se teki virheitä ollessaan maailman huipulla: ei osannut eikä uskaltanut ottaa suurta harppausta eteenpäin. "Nyt peruskoulussa on sama ongelma. Jos emme uskalla ajatella seuraavaa suurta uudistusta ja pohtia suomalaisen koulun unelmaa ja visiota, meidän voi käydä hassusti", Sahlberg sanoo Verkkouutisten julkaisemassa jutussa.

Lähteet: Annala, M. 2011. STT. Lapin Kansa (2.12.2012)Inhimillisyys hämmästyttää jenkkejä. Koulujärjestelmä: Suomalainen malli kiinnostaa niin päättäjiä kuin äitejäkin.

Helsingin Sanomat, verkkolehti: Suomalaisen koulun inhimillisyys hämmästyttää Yhdysvalloissa (luettu 2.12.2012)

Hämäläinen, K., Lindström, A. & Puhakka, J. (toim.) 2005. Yhtenäisen peruskoulun menestystarina. Helsinki: Yliopistopaino.

Verkkouutiset: Suomalaiskoulusta kertova kirja on myyntimenestys USA:ssa (luettu 2.12.2012)

Rehtorin kanssa aamukahvilla

Tänään minä kävin rehtorin kanssa aamukahvilla.
"Onnea, olet päässyt piireihin!", toivotti pikkusiskoni minulle Facebookissa. Kerroin vain puoli totuutta. Toden totta, olin rehtorin kanssa aamukahvilla. Mutta niin oli moni muukin Lapin yliopistossa tänä aamuna. Meidän rehtorimme Mauri Ylä-Kotola on järjestänyt aamukahvitilaisuuksia henkilökunnalle ja opiskelijoille jo pian vuoden ajan ja tavoitteena on parantaa viestintää, lisätä vuorovaikutusta ja uudistaa käytänteitä niin, että ne suosivat dialogia. Jos minulla olisi hattu, niin nostaisin sitä ja kumartaisin syvään. Arvostan sitä, että rehtori haluaa tulla lähelle. Lähelle henkilökuntaansa ja lähelle meitä opiskelijoita. Hän ottaa suuria riskejä, sillä jokuhan saattaisi tuossa tilaisuudessa nostaa pöydälle vaikka minkälaisen kissan. Ihan varoittamatta. Hui.

Minusta idea on ihan loistava! Se on vähän niin kuin jossain hiljaisuus on tuotteistettu myytäväksi paketiksi. Samalla tavalla niin päivänselvä ja arkinen asia, kuin aamukahvit, voivat saada kokonaan uuden merkityksen ja sisällön. Rehtorin aamukahveja voisi ehdottaa vaikkapa vuoden työyhteisöteoksi, sillä missä muualla kirvoitetaan parhaat naurut ja kerrotaan parhaat jutut kuin aamukahvilla? Missä muualla voidaan yhtä rennosti istahtaa alas ja viettää hetki aikaa yhdessä ennen päivän todellisen ahertamisen aloittamista. Positiivisessa mielessä opiskelijan näkövinkkelistä katsottuna on mahtavaa nähdä, miten monenkirjavaa sakkia yliopistossa työskentelee. Sieltä he kaivautuvat koloistaan, konttoreistaan ja tutkijankammioistaan aamukahville, tulevat peräkkäin kuin muurahaiset ja istuvat oman porukkansa kanssa hiirenhiljaa odottamassa, mitä asiaa rehtorilla heille on. Rohkeimmat ovat esittäneet etukäteen kysymyksensä rehtorille, joka on paneutunut kaikkiin asioihin huolella ja tuo esille kaikki asiaan liittyvät tekijät ja marssittaa estradille myös muut johdon henkilöt, jotka saavat opisklelijan silmissä kasvot.

Voiko kahvinjuonti olla sisäisen viestinnän kanava? Kyllä voi. Tarkastelemalla tilanteessa lenteleviä tunneviestejä ja heikkoja singnaaleja voitaisiin päästä käsiksi asioiden ytimeen. Tässä olisi jollekin graduntekijälle mahdollisuus tutkia kahvitauon merkitystä työyhteisössä ja aineiston voisi kerätä vaikkapa näistä rehtorin järjestämistä aamukahvitilaisuuksista. Talouselämän mukaan kahvitauko kertoo totuuden työpaikan ilmapiiristä.

Tehdäänpä Lapin yliopistolle Talouselämän jutussa esiintynyt pieni kahvitaukotesti, jolla voidaan selvittää työyhteisön ilmapiiri. Ymmärrän, että on vähän hassua, että opiskelijan näkökulmasta teen tämän testin, mutta koen olevani niin tärkeä osa tätä taloa, että uskallan sen tehdä. Jos siis vastaan alla oleviin väitteisiin kyllä, työyhteisö saattaa tarvita muutosta.

- Kukaan ei juo kahvia yhdessä. - Ei. Tänäänkin kymmenet henkilöt kokoontuivat aamukahville yhdessä!
- Vain pieni klikki kahvittelee kimpassa. -Ei. Iso klikki kahvitteli tänä aamuna.
- Katsot tarkkaan, kuka on kahvilla ennen kuin liityt seuraan. - Ei. Kaikki, ketkä haluavat osallistua näihin aamukahvitilaisuuksiin, osallistuvat niihin varmasti. Toki aiheellinen kysymys on se, että ketkä eivät osallistuneet aamukahvitilaisuuteen?
- Jotkut valittavat toisten istuvan liian kauan kahvitauoilla. - Ei. Tänään ei kukaan valita kahvitauon pituudesta, sillä tauko on juuri sopivan mittainen.

Tämän testin perusteella siis työyhteisössä on kaikki hyvin!
Kaikki me tiedämme, ettei totuus ole näin mustavalkoinen, mutta saimmepa ainakin ajattelemisen aihetta. Kahvikupin verran.

P.S. Valtiokonttori kutsuu kaikkia valtionhallinnon työpaikkoja osallistumaan Kaiku palkinto 2012 -kilpailuun. Voittaja saa 5000 € työhyvinvoinnin ja / tai työsuojelun kehittämiseen ja hienon veistoksen sekä positiivista julkisuutta hyvän työyhteisön kehittäjänä. Jos sinunkin mielestäsi Lapin yliopisto on ansainnut tämän palkinnon, voit lähettää vinkin 31.12.2011 mennessä osoitteeseen kaikupalkinto(at)valtiokonttori.fi jolloin Valtiokonttori ottaa yhteyttä ehdottamaasi työpaikkaan. Lisätietoja Valtiokonttorin sivulta.

Lähde: Osallistuminen ja havainnointi rehtorin aamukahvitilaisuudessa 28.11.2011.
Torppa, T. Kahvitauko paljastaa työpaikan hengen. Talouselämä 4.4.2011. Saatavilla verkossa: http://www.talouselama.fi/tyoelama/article602898.ece (luettu 28.11.2011)

Esiintymisestä voi ja saa nauttia! -koulutus Lapin yliopistolla 24.11.2011

Minulla oli ilo ja kunnia saada osallistua Esiintymisestä voi- ja saa nauttia! -koulutukseen Lapin yliopistolla 24.11.2011, kun Valtti-hanke tarjosi median moniottelija Ismo Jokisen koulutuksen henkilöstölle ja opiskelijoille. Fellmanin sali oli kutakuinkin täynnä kiinnostuneita kuulijoita ja palaute oli todella hyvä – posket hehkuen ihmiset tuosta tilaisuudesta poistuivat.

Muistan tavanneeni tämän esiintymiskouluttajan joskus 7-8 vuotta sitten, kun hän kuvasi jollekin tv-kanavalle dokumenttia Tangomarkkinoista ja isästäni tehtiin sitä varten pieni haastattelunpätkä. Vuodet ovat tuoneet Jokiselle lisää karismaa ja jopa uskottavuutta, sanoisin. Koska kovin moni ystäväni ja kollegani harmitteli, ettei päässyt osallistumaan tähän koulutukseen, lupasin kirjoittaa tästä blogiini. Eihän se sama asia ole lukea sitä täältä, mutta tämä asia on niin tärkeää ja ajatonta, ettei se sido paikkaan eikä aikaan. Korostan, että tämä on minun näkemykseni Jokisen esityksestä. Itsekkäästi nostan esille tästä esityksestä minua kiinnostavat ja lähinnä ne asiat, jotka voin mielekkäästi kytkeä opettajuuteen.

Jokinen opetti meille, ettei kyse ole pelkästään esiintymiskoulutuksesta, vaan näitä asioita voi soveltaa missä tahansa vuorovaikutustilanteissa töissä, opiskeluissa, kotona, harrastuksissa jne. Myös opettamiseen ne ovat sovellettavissa, ajattelin. Ne sopivat sovellettavaksi yhtä lailla suurempiin esiintymistilanteisiin tai vaikkapa työhaastattelutilanteisiin.

Jännittäminen kuuluu oleellisena osana esiintyjän elämään. Ihmisten tavat reagoida jännitykseen vaihtelevat suuresti ja kyseessä on kuitenkin meidän oman kehomme virittäytymismekanismi tärkeää tilannetta varten. Vaikka jännittäisi kuinka, voi miettiä asiaa vaikka sitä kautta, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Esiintymisen ilo on tarkoitettu kaikille ja siitä voi – ja saa nauttia! Itse kuulun juuri näihin vapaaehtoisiin, jotka aina uudelleen ja uudelleen huomaavat olevan siinä tilanteessa, että ovat estradilla omasta vapaasta tahdostaan.

Esiintymisjännitys on siis hyvin positiivinen ilmiö. Se on ikään kuin vireystila, joka auttaa meitä pystymään parhaimpaamme. Se auttaa meitä ”skarppaamaan” ja oleellista on tunnustaa, että jännittää. Minä tunnustan nyt tässä kaikille: Minä jännitän esiintymistilanteita. Olen noudattanut Jokisen neuvoa ja altistanut itseni näihin tilanteisiin uudelleen ja uudelleen ja totta hän puhuu, joka kerta se on hieman helpompaa. Aina kuitenkin tilanteissa on ne erilaisiksi tekeviä momentteja (aika, paikka, tila, yleisö jne.), jotka tuovat oman jännityksensä tilanteeseen. Mokaaminen on sallittua! Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä sinun olisi pitänyt tehdä. Perhosia saa olla vatsassa, mutta niiden on parempi lennellä siellä muodostelmassa.

Tärkeä neuvo, jonka opin tässä koulutustilaisuudessa oli se, että muista hengittää. Artikulointi on tärkeä asia samoin kuin se, että käyttää monipuolisesti äänen intonaatioita hyödyksi. Monotoninen yhtäjaksoinen puhe (jossa ei hengitetä lainkaan) kuulostaa… aika pahalta. Ja innostus tarttuu. Puhetta kannattaa rytmittää ja siinä pitää välillä pieniä taukoja. Eräs kollegani vertasi kerran hiljaisuutta ja taukoa musiikissa taukoon puheessa ja sanoi, että varsin usein pitkä tauko enteilee klassisen musiikin maailmassa intensiivistä kehittelyjaksoa, joka saattaa keskustelussakin sisältää esityksen huippukohdan. Sama pätee luonnollisestikin missä tahansa esitystilanteessa.

Jokinen sanoi, että kun haluan saada jonkun viestin perille vastaanottajalle, olen ikään kuin myymässä ajatuksiani hänelle. Sitähän se on opettajankin työ. Ajatusten myymistä. Mikä on viestin tärkeys vastaanottajalle? Mitä enemmän viestin vastaanottaja haluaa kuulla minun viestiäni, sen luultavammin viesti menee perille. Näin ollen kannattaa tarkoin miettiä mitä haluaa sanoa, kenelle ja miksi.

Esitykseen valmistautuminen antaa varmuutta esitykseen ja vähentää siihen liittyvää hermoilua. Kannattaa olla aina ajoissa paikalla ja tutustua tilaan etukäteen. Huumorin kanssa kannattaa olla tarkkana, samoin kuin sanontojen kanssa. (Ja yleensä kannattaa puhua totta. Jos valehtelemme, saattaa löytyä joku, joka huomaa sen. ) Kehonkielen merkitys on suuri! Keho ei valehtele, vaikka se ei aina suoraa kieltä puhukaan.

Lopuksi saimme kuulla hyvin henkilökohtaisen tarinan, joka minulle kirvoitti kyyneleen silmäkulmaan. Siinä Ismo kertoi, mitkä olivat hänen isänsä viimeiset sanat hänelle. Minä, isän tyttö liikutuin. ”Tyyli pitää säilyttää”, oli isä sanonut pojalleen. Ja toden totta poika on noudattanut hänen neuvoaan.

Päätän blogikirjoitukseni Victor Borgen lauseeseen: ”Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä”. Hymyilen.

Kuva: www.ismojokinen.fi

Voimavarana luovuus

Luovuus on opettajan voimavara. Siitä voi ammentaa paljon suunnitteluun ja toteutuksiin ja se antaa mahdollisuuksia hetkessä elämiseen ja suunnan muutoksiin. Rohkea käyttää luovuuttaan ja epävarmuustekijä tässä asiassa on se, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Jos tarttuukin hetkeen ja vaihtaa suuntaa kesken kaiken, voidaan olla vaarallisilla vesillä.

Olen aina ajatellut olevani luova. Muistan lapsuudesta jo tilanteita, jossa isä ylpeänä selitti jollekin minun tempauksiani ja samaan hengenvetoon sanoi, että "minun tyttäreni on niin luova". Olen ollut ylpeä luovuudestani ja kekseliäisyydestäni ja se on ollut yksi ominaisuuksistani, joka on kantanut ja kasvattanut minua kaikkein eniten. Luovuus on voimavara ja innovatiivinen ihminen ammentaa siitä ideansa ja energiansa (Ahonen 1997, 18).

Ahosen (1997, 18) mukaan luovuus voi tuntua lapselliselta ja itsekritiikki voi olla luovuuden esteenä. Olen täsmälleen samaa mieltä, vaikka ajattelenkin niin, että lapsellisuus aikuisen ihmisen ominaisuutena on toisinaan jopa hyve. Kekseliäimmät ja parhaimmat ideat toimivat yhtä lailla lasten kuin aikuistenkin kanssa. Olen hyvin paljon toteuttanut esimerkiksi työelämässä ohjelmallisissa illoissa vastaavanlaisia ideoita, kuin musiikkituokiolla lasten kanssa. Ja ihan täydestä on mennyt!

Jos opettajat uskaltaisivat rohkeammin hyödyntää luovuuttaan, palvelisi se kaikkia osapuolia - eikä vähiten opettajia itseään. Samassa voisin ryhtyä suunnittelemaan koulutuspakettia "Luovuuden ovet auki!" Opettajille tietenkin.

Lähde: Ahonen, H. 1997. Löytöretki itseen. Tampere: Tammer Paino Oy.

Arviointi on "lakisääteinen juttu"

Aika helpottava tieto!
Lainsäätäjä määrää, on määrännyt koululainsäädännössä 1999 alkaen, että jopa koulujen on harrastettava itsearviointia. Tämä on vähän samanlainen juttu kuin se, että ostaako organisaatio jotakin. Ei osta, ihminen ostaa. Ei koulukaan osaa arvioida, ne ovat ihmiset siellä koulussa, jotka arvioivat. Olen parhaillaan syventävässä harjoittelussa eräässä oppilaitoksessa ja teen itsearviointia omasta oppimisestani. Tekeekö koulukin itsearviointia oppimisestaan? Kyllä se tekee, mutta kuka sen koulussa ihan käytännössä tekee? Opettajatko? Rehtoriko? Yhteistyössä kaikkien kanssa päästäisiin takuulla parhaisiin tuloksiin, mutta aika työläältä prosessilta kuulostaa.

Koska arvioinnin kautta voidaan kehittää koulua ja opetusta, sama pätee myös yksittäisiin opettajiin. Ilman arviointia ei kehity. Silloin, kun arvioidaan koulutuksen vaikuttavuutta tullaan väistämättä myös siihen, miten yksittäiset opettajat ovat onnistuneet työssään. Siinä samalla, kun koulu tai koulutusorganisaatio miettii jatkuvasti kehittymismahdollisuuksiaan, tulee yksittäisten opettajien miettiä omia kehittymissuuntiaan. Arviointi tarkoittaa sitä, että kun ensin on asetettu toiminnalle tavoitteet, niin arvioinnissa pohditaan sitä, miten tavoitteisiin on päästy.

Mikä minua sitten motivoisi arvioimaan? Tulokset ja työstä saatava hyöty. Opin enemmän. Opettajan työhön kuuluu keskeisenä elementtinä oman työn kehittämisen halu (Arra 2006, 57) ja ajattelen arvioinnista samansuuntaisesti kuin reflektiosta. Ovatko ne jopa synonyymejä keskenään? Ei ole helppoa arvioida itseään. Miettiä omia henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kehittämiskohteita. Mutta sitä minä parhaillaan teen ja voin kertoa, että surina kuuluu päästä, kun tätä pohdintaa käyn itseni kanssa.

Lähde: Arra, O. 2006. Mikä motivoi arvioimaan? Teoksessa Eero K. Niemi (toim.) Arvioinnilla laatua koulutukseen. Ajatuksia paikalliseen ja seudulliseen arviointiin. Opetushallituksen julkaisu. Arviointi 1/2006. Helsinki. 57-60.

Elämys

Tämä kirjoitus on julkaistu Uusi Rovaniemi -lehden Perjantaivieras -palstalla 30.9.2011.

Elämykset kuuluvat rovaniemeläisten elämään. Kuulemme niistä jatkuvasti ja kohtaamme tämän termin usein. Elämykset ovat keskeinen osa lappibrändiä ja Rovaniemen joulubrändin kehittämistä. Paikalliset ohjelmapalvelu- ja matkailuyritykset tarjoavat toinen toistaan huikeampia elämyksiä. Puhutaan elämystaloudesta ja elämysteollisuudesta, rakennetaan elämyskeskuksia ja tuntuu, että voimme kohta kyllästyä koko asiaan. Elämyksiä tulee ikkunoista ja ovista, niitä myydään ja niiden yhteydessä puhutaan ”extremestä” ja huikaisevan jännittävistä kokemuksista, jotka saavat kokijansa haukkomaan henkeään. Nykypäivän kiireinen ja suorittava elämäntapa kaipaa kiihkeästi arjen elämysten arvostamista.

Jos halutaan tarkastella jotakin asiaa oikein läheltä, voiko parempaa näkökulmaa olla kuin arki? Kaikilla meillä on oma arkemme, se koskettaa meistä ihan jokaista. Arki saattaa tuntua tylsältä tai tasaiselta ja arjesta irtautumista pidetään tärkeänä. Arjessakin on elämyksiä! Mitä eroa näillä arjen elämyksillä on verrattuna esimerkiksi matkailijan kokemaan seikkailuelämykseen? Ei juuri mitään. Elämys on aina yksittäisen ihmisen kokemus. Se on niin henkilökohtainen asia, että ihminen voi jopa kokea suuressa väkijoukossa elämyksen ilman, että kukaan hänen ympärillään huomaa mitään. Koko tilanteessa, jossa elämys koetaan, on merkityksellistä se, mitä tapahtuma merkitsee kokijalle. Silti elämys ei ole ainoastaan kokemus, vaan elämyksellisen sisällön lisäksi siihen liittyy myös tunteita ja mielikuvia. Minkä joku toinen kokee elämyksellisenä, voi toiselle olla täysin yhdentekevää.

Arjen elämys on aito elämys. Sitä ei ole keinotekoisesti tuotettu millään tavalla, vaan se on tullut kokijalleen yllätyksenä ja merkinnyt hänelle paljon. Arjen elämyksen päälle ei välttämättä tarvitse liimata hintalappua. Arjen elämykset tapahtuvat usein luonnossa tai lähiympäristössä. Ihmisillä on taipumus hakeutua sellaisiin ympäristöihin, joissa heillä on hyvä olla. Näin tiedostamattamme järjestämme elämysten kokemiselle suotuisat olosuhteet. Maisemaelämys on esimerkki yleensä yksin koetusta elämyksestä, mutta hyvin usein elämys voidaan kokea yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa.

Vaikka olen perehtynyt tähän termiin, ja tutkinut sitä, koen edelleen sen mysteeriksi. Olen hämmästynyt siitä, miten laajalla alueella elämyskeskustelua käydään ja haluaisin raottaa vielä enemmän elämyksen salaisuuden verhoa. Elämys mielletään positiiviseksi kokemukseksi ja jos ihmisiä pyydetään kertomaan heidän elämyksistään, saadaan hyvin mielenkiintoista aineistoa. Minä pyysin Lapin yliopiston opiskelijoita kertomaan heidän arjen elämyksistään ja tarinat tempaisivat mukaansa ja olivat hyvin herkkiä ja kauniita, herkullisiakin tarinoita. Näitä tarinoita analysoimalla olen muodostanut oman käsitykseni elämyksestä.
Elämystä ei voi luvata ihmiselle. Olosuhteita voi järjestää suotuisaksi elämyksen kokemisen kannalta, ja jos tunnetaan ihminen, voidaan todennäköisimmin saada hänet kokemaan elämys. Mitä tästä opimme? Meidän tulee hyvin tarkkaan perehtyä niihin ihmisiin, jotka matkailevat täällä Rovaniemellä. Meidän tulee tutustua myös heidän arkeensa ja siihen maailmaan ja kulttuuriin, jossa he elävät. Näin voimme todennäköisimmin ylittää heidän odotuksensa ja tarjota heille elämyksen.

Mitä sinä ajattelet elämyksestä?
Kirjoita minulle tämän blogikirjoituksen kommentiksi oma elämyksesi:
Mitä tapahtui? Mitä koit? Miten tilanne jatkui elämyksen jälkeen?