Minulla oli ilo ja kunnia saada osallistua Esiintymisestä voi- ja saa nauttia! -koulutukseen Lapin yliopistolla 24.11.2011, kun Valtti-hanke tarjosi median moniottelija Ismo Jokisen koulutuksen henkilöstölle ja opiskelijoille. Fellmanin sali oli kutakuinkin täynnä kiinnostuneita kuulijoita ja palaute oli todella hyvä – posket hehkuen ihmiset tuosta tilaisuudesta poistuivat.
Muistan tavanneeni tämän esiintymiskouluttajan joskus 7-8 vuotta sitten, kun hän kuvasi jollekin tv-kanavalle dokumenttia Tangomarkkinoista ja isästäni tehtiin sitä varten pieni haastattelunpätkä. Vuodet ovat tuoneet Jokiselle lisää karismaa ja jopa uskottavuutta, sanoisin. Koska kovin moni ystäväni ja kollegani harmitteli, ettei päässyt osallistumaan tähän koulutukseen, lupasin kirjoittaa tästä blogiini. Eihän se sama asia ole lukea sitä täältä, mutta tämä asia on niin tärkeää ja ajatonta, ettei se sido paikkaan eikä aikaan. Korostan, että tämä on minun näkemykseni Jokisen esityksestä. Itsekkäästi nostan esille tästä esityksestä minua kiinnostavat ja lähinnä ne asiat, jotka voin mielekkäästi kytkeä opettajuuteen.
Jokinen opetti meille, ettei kyse ole pelkästään esiintymiskoulutuksesta, vaan näitä asioita voi soveltaa missä tahansa vuorovaikutustilanteissa töissä, opiskeluissa, kotona, harrastuksissa jne. Myös opettamiseen ne ovat sovellettavissa, ajattelin. Ne sopivat sovellettavaksi yhtä lailla suurempiin esiintymistilanteisiin tai vaikkapa työhaastattelutilanteisiin.
Jännittäminen kuuluu oleellisena osana esiintyjän elämään. Ihmisten tavat reagoida jännitykseen vaihtelevat suuresti ja kyseessä on kuitenkin meidän oman kehomme virittäytymismekanismi tärkeää tilannetta varten. Vaikka jännittäisi kuinka, voi miettiä asiaa vaikka sitä kautta, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Esiintymisen ilo on tarkoitettu kaikille ja siitä voi – ja saa nauttia! Itse kuulun juuri näihin vapaaehtoisiin, jotka aina uudelleen ja uudelleen huomaavat olevan siinä tilanteessa, että ovat estradilla omasta vapaasta tahdostaan.
Esiintymisjännitys on siis hyvin positiivinen ilmiö. Se on ikään kuin vireystila, joka auttaa meitä pystymään parhaimpaamme. Se auttaa meitä ”skarppaamaan” ja oleellista on tunnustaa, että jännittää. Minä tunnustan nyt tässä kaikille: Minä jännitän esiintymistilanteita. Olen noudattanut Jokisen neuvoa ja altistanut itseni näihin tilanteisiin uudelleen ja uudelleen ja totta hän puhuu, joka kerta se on hieman helpompaa. Aina kuitenkin tilanteissa on ne erilaisiksi tekeviä momentteja (aika, paikka, tila, yleisö jne.), jotka tuovat oman jännityksensä tilanteeseen. Mokaaminen on sallittua! Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä sinun olisi pitänyt tehdä. Perhosia saa olla vatsassa, mutta niiden on parempi lennellä siellä muodostelmassa.
Tärkeä neuvo, jonka opin tässä koulutustilaisuudessa oli se, että muista hengittää. Artikulointi on tärkeä asia samoin kuin se, että käyttää monipuolisesti äänen intonaatioita hyödyksi. Monotoninen yhtäjaksoinen puhe (jossa ei hengitetä lainkaan) kuulostaa… aika pahalta. Ja innostus tarttuu. Puhetta kannattaa rytmittää ja siinä pitää välillä pieniä taukoja. Eräs kollegani vertasi kerran hiljaisuutta ja taukoa musiikissa taukoon puheessa ja sanoi, että varsin usein pitkä tauko enteilee klassisen musiikin maailmassa intensiivistä kehittelyjaksoa, joka saattaa keskustelussakin sisältää esityksen huippukohdan. Sama pätee luonnollisestikin missä tahansa esitystilanteessa.
Jokinen sanoi, että kun haluan saada jonkun viestin perille vastaanottajalle, olen ikään kuin myymässä ajatuksiani hänelle. Sitähän se on opettajankin työ. Ajatusten myymistä. Mikä on viestin tärkeys vastaanottajalle? Mitä enemmän viestin vastaanottaja haluaa kuulla minun viestiäni, sen luultavammin viesti menee perille. Näin ollen kannattaa tarkoin miettiä mitä haluaa sanoa, kenelle ja miksi.
Esitykseen valmistautuminen antaa varmuutta esitykseen ja vähentää siihen liittyvää hermoilua. Kannattaa olla aina ajoissa paikalla ja tutustua tilaan etukäteen. Huumorin kanssa kannattaa olla tarkkana, samoin kuin sanontojen kanssa. (Ja yleensä kannattaa puhua totta. Jos valehtelemme, saattaa löytyä joku, joka huomaa sen. ) Kehonkielen merkitys on suuri! Keho ei valehtele, vaikka se ei aina suoraa kieltä puhukaan.
Lopuksi saimme kuulla hyvin henkilökohtaisen tarinan, joka minulle kirvoitti kyyneleen silmäkulmaan. Siinä Ismo kertoi, mitkä olivat hänen isänsä viimeiset sanat hänelle. Minä, isän tyttö liikutuin. ”Tyyli pitää säilyttää”, oli isä sanonut pojalleen. Ja toden totta poika on noudattanut hänen neuvoaan.
Päätän blogikirjoitukseni Victor Borgen lauseeseen: ”Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä”. Hymyilen.
Kuva: www.ismojokinen.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti