Matkalla oppimisen asiantuntijaksi

Istun kirjastossa ja kuuntelen hiljaisia ääniä. Rapinoita ja sihinöitä, pieniä kolinoita ja askeleen ääniä. Takanani on kymmeniä kirjahyllyjä, kussakin niistä on satoja ja satoja kirjoja. Olisi hauska tietää, kuinka monessa kirjassa käsitellään oppimista. Tiedän, että monessa! Ja huolimatta siitä, että olemme tiedeyhteisössä, johon kuuluu toinen toistaan viisaampia asiantuntijoita, täällä ei ole ketään, joka tietäisi kaiken oppimisesta. Se lohduttaa minua, tulevaa opettajaa.

Olin eilen eräässä tilaisuudessa, jossa eräs opettaja jäi eläkkeelle. Sivulauseessa hän mainitsi, että aikoo vielä opetella uuden kielen! Elinikäinen oppiminen on asia, joka yhä konkreettisemmin on minun elämässäni läsnä. Itse en ole täyttänyt edes neljääkymmentä ja ajattelen, että kunpa saisin aina opiskella. En pidä yhtään mahdottomana ajatusta, että itse joku kaunis päivä väittelisin tohtoriksi. Jos aion tehdä niin, minulla on vielä paljon opittavaa. Myös oppimisesta!

Olen erään tehtävän yhteydessä taas pysähtynyt miettimään oppimista ja sitä, mitä se minun näkemykseni mukaan on. Se on muutakin kuin asioiden omaksumista ja sisäistämistä. Sitä tapahtuu koko ihmisen elämän ajan ja se on keskeisin prosessi ihmisen kehittymiseen liittyen. Se on oikeastaan elämän ehto. Oppimisen teorioista itselleni merkityksellisin on Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen teoria, jolloin ratkaisevin vaihe koko oppimisprosessissa on reflektointi. Jos miettii ihmisen elämänkokemuksia, niin niihin oleellisesti liittyy uuden oppiminen: koulutukset, työpaikat, perhe... mikä voi opettaa ihmistä enemmän? Olen viehtynyt myös Mezirovin (1991) merkityksenannon käsitteeseen ja ajattelen niin, että vasta sitten ihminen voi ymmärtää uuden asian, kun hän luo tälle merkityssuhteen. Vasta, kun asia jollakin tapaa koskettaa ihmistä, voi hän sen oppia ja sisäistää. Asia täytyy siis työstää perinpohjin, sille luodaan joku henkilökohtainen merkitys ja asia kytketään ihmisen aiempiin kokemuksiin.

Minun mielestäni oppiminen on prosessina ollut aina samankaltainen, mutta tässä valtavassa informaatioyhteiskunnassa ja maailman digitalisoitumisen "oravanpyörässä" oppimiselle luodaan uusia haasteita. Jos ajatellaan, mikä edellä Suomi on menestynyt kansakuntana ja tulee jatkossa menestymäänkin, on vastaus osaaminen. Osaamista, joka on keskeinen kilpailuvaltti, tulee kaikin keinoin edistää ja tässä meitä auttaa se, että ymmärrämme mahdollisimman paljon oppimisesta. Meidän tulisi olla oppimisen asiantuntijoita, jotta pysyisimme ajan hermoilla. Vaikka oppimisesta puhutaan tänä päivänä yhä useammin sosiaalisessa kontekstissa ja vuorovaikutteisena tapahtumana, on oppiminen aina kuitenkin myös yksilön kokemus. Voin lähettää jonkun puolestani luennolle, mutta voiko joku oppia puolestani? Ei voi. Vaikka oppiminen voi joskus olla vaikea kokemus, saattaa oppiminen olla myös elämys. Näin ollen näen oppimisen myös paradoksaalisena asiana.

Pohdittaessa erilaisia oppimisen teorioita alkaen aina behaviorismista ja tultaessa yhä enemmän humanismin ja sosiokonstruktivismin suuntaan, voidaan erotella tiettyjä ajanjaksoja, jolloin joku teoria on ollut vahvassa asemassa. Voidaan ajatella, että kuhunkin aikakauteen sidottuna ylletään jollekin tietylle tasolle tässä asiassa ja on mielenkiintoista pohtia, minkälainen oppimisen teoria on voimissaan kahdenkymmenen tai vaikka sadan vuoden päästä. Oppimista on mahdollista tarkastella eri teorioiden valossa ja minun omassa oppimiskäsityksessäni on ominaisuuksia kaikista teoreettistista suuntauksista.

Oppiminen on termi, jota voi pyöritellä pitkäänkin, mutta ytimekkäästi sanottuna minun mielestäni oppiminen on kehittymistä. Olen elämänmittaisella matkalla oppimisen asiantuntijaksi.

Edelleen ajankohtaisia ajatuksia

Aloitin opinnot täällä Lapin yliopistossa syksyllä 2010. Silloin kirjoitin näin:

"Oppiminen. Sitä tapahtuu koko ajan. Janoan tietoa. Kannan mukanani sellaista käsikirjastoa, että minusta tuntuu, että voisin lainata yksivuotiaani rullilla kulkevaa kärryä. Haluan koko ajan edistyä. Haluan päästä vauhtiin tehokkaasti ja olen onnistunut siinä. Olen kiitollinen jo nyt kaikesta, mitä olen saanut, vaikka olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa. Saan aikaa ajatella! Se on luksusta järjestää ajatuksiani. Imetän vielä nuorimmaistani ja napanuora minusta häneen on tiukempi kuin toisinpäin. Ensin minusta tuntui, etten osaa puhua kokonaisia lauseitakaan, mutta ilokseni huomaan, että puhumisen taitoni alkaa palautua. Osaan jo jutella aikuisten ihmisten kanssa. Tiesin, että aika on mennyt eteenpäin ja tekniikka kehittynyt kovasti kymmenessä vuodessa. Ilahduin, että yliopisto on niin hyvin pysynyt ajan hermoilla, että ottaa heti käyttöön uusia innovaatioita ja antaa näin opiskelijoillekin mahdollisuuksia perehtyä esim. juuri näihin sähköisiin oppimisympäristöihin, jossa minä tällä hetkellä opiskelen. Olen yhtä aikaa kirjastossa ja sähköisessä oppimisympäristössä, se ajatus kiehtoo minua.

Olen jotenkin yllättynyt siitä, miten lämpimästi minut otettiin vastaan täällä Lapin Yliopistossa Olen positiivisesti hämmentynyt ja iloinen. Täällä tuntuu olo niin kotoisalta, niin kuin linnunpesässä olisi. Jotenkin ihanaa huomata, että oppineet professorit hakevat samaa take away kahvia kuin minäkin! Dekaani hymyilee minulle ja toivottaa huomenta käytävällä! Minusta tuntuu, että heidän kanssaan kanssakäyminen on luontevaa ja helppoa. Heiltä uskaltaa kysyä mitä tahansa. Tällä hetkellä olotilani on niin tyytyväinen ja onnellinen, että voisin helposti kuvitella haluavani jatkaa seuraavan välietappini, kasvatustieteen maisterin tutkinnon jälkeen. Täällä on niin hyvä olla. Osa tästä onnellisesta olotilasta luonnollisesti minun kohdallani selittyy sillä, että saan keskustella muidenkin, kuin kuolaavien ja päristelevien kääpiöiden kanssa, saan syödä rauhassa ja hoitaa vain omia tarpeitani. Se tekee osittain minut onnelliseksi. En ole äitinä yhtään niin väsynyt kuin aiemmin, vaikka tein fyysistä työtä enemmän. Nyt teen ajatustyötä enemmän. Yhtälö on hyvä. Kotona kaikki hommat ei ehkä edisty niin hyvin kuin aiemmin, mutta nyt sillä ei ole niin paljoa merkitystä. Ehdin pestä pyykkiä huomennakin!"

Hymyilen tälle kirjoitukselle.

Tieto

Kukaan ei hallitse kaikkea tietoa. Tieto on jotenkin hämärärajainen ja suuri. Jos joku ihminen tietää tarpeeksi jostakin asiasta, eli hänellä on siitä paljon tietoa, häntä voidaan kutsua asiantuntijaksi. Aikuiskoulutuksen saralla yksi ydinasia onkin hahmottaa se tietomäärä, joka on pulpettien takana opiskelijoilla. Ihan niin kuin meidän opettajan pedagogisia opintoja suorittavien kanssakin tehtiin: mietimme kukin tykönämme omia osaamisalueitamme ja vahvuuksiamme ja voi sentään, miten valtava määrä meidän ryhmässä on tietoa eri aloilta.

Ihmisellä on tietoa jostakin asiasta ja aina tätä tietomäärää voi laajentaa tai syventää. Aina löytyy joku uusi näkökulma, minkä läpi tarkastella opittavaa asiaa. Outi Ylitapio-Mäntylä opetti Oppimisen ja opetuksen teoreettisia perusteita -luennollaan, että oppiminen on tiedon ymmärtämistä ja ajattelun muuttumista. Dualistisesta absolutismista puhutaan silloin, kun halutaan tarkat vastaukset asioihin. Riippuu tietysti asiasta, mutta minusta yhä enemmän tuntuu siltä, että asioille ei ole olemassa tarkkoja vastauksia. Ainakaan kasvatustieteissä.

Positiivinen enkelikehä

Kaarina Määttä esitteli Opettaminen ammattina -luennollaan positiivisen enkelikehän. Olen toki kokenut itsekin tämän, mutta en ole koskaan kuullut tätä nimitystä positiiviselle "kierteelle", johon ihminen pääsee, kun hän kokee onnistumisia ja saa arvostusta. Tässä positiivisessa enkelikehässä kehitän itseäni yhä paremmin onnistuvaksi -> Huomaan onnistuvani -> Saan hyvää vastakaikua -> Toimin rohkeasti itsestäni käsin -> Arvostan itseäni ja asiaani -> Minua arvostetaan.

Uskon tämän toimivan myös työyhteisössä, jos siinä on kannustava ilmapiiri. Hyvä tuo aina lisää hyvää. Positiivisen enkelikehän vastakohtana on negatiivinen noidankehä, jota en aio tässä esitellä. Itse aion opettajana tehdä kaikkeni sen eteen, että mahdollisimman paljon toteuttaisin positiivista kehää. Kannustaminen on todella tärkeä asia ja taito kannustaa on yksi hyvän opettajan tunnuspiirre.

Täydellinen oppimisprosessi

Teoksessa Engeström, Y. 1982. Perustietoa opetuksesta esitellään tekijän itsensä kuvailema täydellinen oppimisprosessi. Prosessi on niin monivaiheinen kokonaisuus, että väkisinkin tulee ajateltua, että melko usein joku vaiheista ontuu, jolloin prosessi kärsii. Eikö silloin opi mitään? Oppii toki, mutta sitä korkealaatuisempaa tieto on, mitä paremmin koko prosessi onnistuu. Tietoa osaa oppimisen jälkeen myös soveltaa muissa tilanteissa ja oppija itse pystyy kriittisesti pohtimaan ja arvioimaan oppimaansa.

Tässä Engeströmin mallissa ei juuri oteta huomioon opettajan roolia saati sitä, millä keinoilla näitä vaiheita voisi onnistuneesti toteuttaa. Esimerkiksi motivoituminen terminä on mielestäni oppilaan termi. Oppilas motivoituu. Opettaja motivoi. Suurempi kysymys onkin se, miten tämä tapahtuu? Ihan niin kuin on lukuisia eri tapoja opettaa, on myös lukuisia eri tapoja motivoida opiskelijoita tai oppimistilannetta sellaiseksi, että oppimiselle luodaan suotuisat olosuhteet. Sama pätee luonnollisesti termiin orientoituminen. Mielenkiintoista. Tämä liittyy luonnollisesti siihen, että oppiminen on asia, joka tapahtuu opiskelijassa. Entä jos ajatellaan niin, että opettajakin on enemmän ohjaaja ja hänkin on tilanteissa oppimassa. Tänä päivänä minusta tästä puhutaan jo paljon.

Opettajuudesta

Osaaminen on sitä, että opettaja hallitsee ne tiedot ja taidot, jota työ vaatii ja pystyy soveltamaa näitä käytännön työtehtävissä. Helakorven (1999) kuvaukseen opettajan asiantuntijuudesta on helppo yhtyä.



Tässä mallissa opettajan asiantuntijuus rakentuu eri alueista: Substanssin alue (tiedot ja taidot opetettavasta aiheesta, ammatillinen tietotaito), pedagoginen alue (kasvatuksellinen osaaminen, oppimis- ja opetusprosessit), tieteellinen alue (kehittämis- ja tutkimusosaaminen) ja työyhteisöllinen alue (organisaatio-osaaminen, tiimityö ja verkostot). Opettajan tulisi olla koulutuksen asiantuntija siten, että hän osaamisensa kehittyy koko ajan ja saa vaikutteita toisaalta työelämän muutoksista ja toisaalta tiedon ja oppimisen käsitysten muutoksista. Täältä pääset tutustumaan lisää Helakorvin ajatuksiin esim.
osaamisesta.

Vaikka opettajalla olisi asiantuntijuutta, ei se silti tarkoita sitä, että hän osaisi opettaa. Kaikilla meillä on muistikuvia erittäin asiantuntevista opettajista, jotka eivät kuitenkaan saaneet oppia perille ihan kaikille. Se, että on jo periaatteessa olemassa ne valmiudet ja ominaisuudet, joita opettajuus vaatii, on jo paljon. Kaikkea muuta voi harjoitella! Sitä, miten eri tavoilla opettaja voi opettaa, voi harjoitella. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Viestintätaidoista ja viestijäkuvasta

Puheviestinnän taidot näyttelevät tärkeää roolia opettajan osaamisen työkalupakissa. Opetusta voi tukea viestinnällä ja tuntuu suorastaan päivänselvyydeltä avata viestinnän merkitystä ihmisen arkielämässä. Mitä elämä olisi, jos ei olisi viestintää? Elämä ilman kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei kuulosta elämältä lainkaan. Ei siis parane väheksyä niitä taitoja, joita tarvitsemme viestin välittämiseen toiselle ihmiselle. Näitä taitoja voi onneksi harjoitella.

Mitä muut ajattelevat minusta viestijänä? Onko minulla realistinen kuva itsestäni vai luulenko itsestäni liian suuria? Viestijäkuva muodostuu kaikista aiemmista viestijäkokemuksistamme ja minuun vaikuttavat paitsi ne kokemukset, joissa olen onnistunut, myös ne pettymykset ja vaikeat tilanteet, joissa olen saanut palautetta viestinnästäni. Vaikka jännitin pienenä koululaisena laulukokeessa ja jouduin koulunäytelmässä esittämään suurta metsän sientä, oma viestijäkuvani on hyvin positiivinen. Olen saanut viestintätaidoistani enimmäkseen positiivista palautetta. Kuuntelemisen taito on tärkeä osa viestintätaidoista ja siinä on minun kehittämisen paikkani, jota harjoittelen joka päivä.

Minulle puheviestintätaidot ovat lähes sama asia, kuin esiintymistaidot. Opin tänään uuden termin: Viestintäarkuus. Liitän sen jollakin tapaa esiintymisjännitykseen, sillä koen tietynlaisen arkuuden liittyvän siihen, ettei välttämättä ole jostakin syystä tarpeeksi tahtoa olla esillä, esiintyä. Esiintymisjännitys on kuitenkin jotakin enemmän kuin viestintäarkuus. Joku ihminen voi haluta olla mielummin taustalla, eikä hän halua vapaaehtoisesti joutua tilanteisiin, jossa joutuu huomion keskipisteeksi. (Piirretyyppinen viestintäarkuus). Toinen ihminen on sellainen, että hän arastelee aina jotakin tietynlaista tilannetta, vaikkapa sellaista tilannetta, jossa joutuu heittäytymään tai puhumaan pitkään valmistautumatta (Kontekstisidonnainen viestintäarkuus). Henkilö- tai ryhmäsidonnainen viestintäarkuus on sitä, että jännittää jotakin tiettyä ryhmää, jos esimerkiksi esiintymistä on seuraamassa esiintyjälle itselleen tärkeitä ihmisiä, tai hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä, voi se vaikuttaa tilanteen kokemiseen. Tilannekohtainen viestintäarkuus on oikeaa esiintymisjännitystä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä tilanteita jännittää.

Minäkin jännitän joskus esiintymistä ja olen tiedostanut, että jännitys on oireiltaan pahimmillaan silloin, kun en voi olla varma siitä mitä tapahtuu. Kun voin luottaa siihen, että kaikki järjestyy, olen turvallisilla vesillä. Opin kerran Outi Mäenpään luennolta, että moka on lahja. Hän opetti minut miettimään etukäteen sitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua. Mitä sitten, jos mokaan? Niinpä. Ei mitään.

Päässä surisee

Ensimmäinen lähiopetuspäivä takana. Päässäni surisee. Surina on positiivista surinaa. Olen päässyt pitkästä aikaa ajattelemaan ja nautin suunnattomasti siitä, että ammattilaiset ohjaavat ajatuksiani oikeaan suuntaan. He ohjaavat minun ajatuksiani, jotta saisin pedagogisen palikkani kohdalleen. Tänään kokoonnuimme ensimmäisen kerran opettajan pedagogisia opintoja opiskelevien kanssa yhteen ja sain tuntea, että meitä arvostettiin, meitä oltiin odotettu ja tunsin oloni oikein tervetuulleeksi porukkaan. Meillä on hyvä porukka. Kaikenkirjavaa sakkia, jokaisella oma elämä elettynä ja oma historia takanaan. Jokaisella oma suhde opettajuuteen ja oppimiseen ja opimme toisiltamme varmasti paljon.

Uskalsin aloittaa blogin. En koe, että nämä asiat olisivat jotakin "valtionsalaisuuksia", vaan opettajuuteen, oppimiseen ja opiskelemiseen liittyvät asiat koskettavat meistä ihmisistä ihan jokaista. Kannatan avoimuuttta tietoon liittyen ja uskon, että jos joku eksyy tähän blogiin, hänen täytyy olla kiinnostunut näistä asioista, että hän viitsii lukea tätä yhtään pidemmälle. Jos joku on kiinnostunut minun oppimisestani niin onneksi olkoon vain, siinä ei ole mitään salattavaa. Kerron mielelläni siitä, mitä olen oppinut. Se, mitä en ole oppinut, jääköön salaisuudeksi.

Tattada daa! Täten juhlallisesti julistan uuden blogini avatuksi.