Oppimisteoriat ja minä

Olen ajatellut sitä, mihin oppimisen teoriaan minä turvaudun tai jopa nojaudun opetuksessani. Tässä kirjoitelmassani minä kärjistäen pohdin joitakin erilaisia oppimisteorioita erityisesti siltä kannalta, mitä puolia tai ominaisuuksia minä voin niistä hyödyntää tai käyttää.

Vaikka olen kuinka innovatiivinen ja luova, löydän silti itsestäni myös behavioristisia piirteitä ja uskallan ne jopa ääneen tunnustaa. Jos ajatellaan, että minä opettaessani ikään kuin annan ärsykkeitä opiskelijoille; pyrin herättelemään heidän ajatuksiaan ja vaikuttamaan heidän käsityksiinsä ja opiskelijat puolestaan reagoivat näihin ärsykkeisiin. Minä palkitsen opiskelijat kannustamalla heitä, kun he oppivat ja toisaalta saatan jopa uhkailla heitä esimerkiksi tyyliin: ”Tämä on tärkeä asia ja tätä asiaa käsitellään ihan niin kauan, että kaikki teistä ymmärtävät tämän…” vai onko uhkailu -sana tässä kohdassa liioiteltu? No, joka tapauksessa edellä kuvaamaani tapahtumaketjua voidaan kutsua ehdollistamiseksi ja se liittyi oleellisesti behaviorismiin. Kaiken kukkuraksi haluan määritellä tavoitteeni melko tarkasti, mikä myös käsittääkseni on oleellista behaviorismissa. Haluan suunnitella opetusta niin, että aloitamme helposta lähestymistavasta ja etenemme koko ajan monimuotoisemmin kohti käsiteltävää aihetta. Kyllä minussa on ripaus behavioristia, tunnustan!

Mitä behaviorismin piirteitä vierastan? Mitä behavioristisen oppimisteorian piirteitä en hyödyntäisi opettajan työssä? Pidän hyvin tärkeänä motivaation merkitystä ja tämä liittyy paitsi omaan motivaatiooni myös opiskelijoiden motivaatioon. Behaviorismissa ei tarvitse juuri tätä motivaatioasiaa pohtia, vaan koko toiminta perustuu ns. ulkoisiin palkkioihin, joita niitäkin vähennetään sitä mukaa kuin tuloksia saadaan. Toinen oleellinen asia on, että uskon yhteisölliseen oppimiseen ja vuorovaikutuksen merkitykseen oppimisprosessissa. En voi jättää opiskelijaa siihen asemaan, että hän vain kiltisti ottaa tiedon vastaan, kun minä ojennan sen hänelle kultatarjottimella. Vaikka olenkin aktiivinen ihminen, haluan korostaa opetustilanteissa opiskelijoiden omaa ajattelua, pohtimista, tiedon uudelleen jäsentämistä, oman oppimisen merkityksen pohtimista ja omien henkilökohtaisten tavoitteiden asettamisen merkitystä.

Olenko minä sitten humanisti? Apua. Taas joudun tunnustamaan, että minussa on myös humanistin piirteitä. Ajattelen niin, että ihminen on ainutlaatuinen, utelias, herkkä ja salaperäinen yksilö. Mitä nuoremmasta ihmisestä on kysymys, sitä herkempi ja salatumpi tuo kokonaisuus on. Kukaan ei ole niin aito ja herkkä kuin pieni lapsi. Haluan auttaa ihmistä ja johdattaa hänet tiedon luokse ja uskon, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus oppia. Minä haluan rohkaista opiskelijoitani keksimään itse ratkaisuja asioille, haluan korostaa oppimisryhmän merkitystä ja opiskelijan oman itseohjautuvuuden merkitystä oppimisprosessissa. Tunnustan siis, että olen tämän verran humanisti. En kuitenkaan usko siihen, että opiskelijat voivat olla täysin itseohjautuvia. Olen itse aikuinen, motivoitunut opiskelija ja silti minäkin tarvitsen ohjausta, kannustusta, palautetta, rohkaisua oman oppimisen reflektoinnin lisäksi. Mielestäni nuorempien opiskelijoiden kohdalla erityisesti on tärkeää pohtia, mitä sisältöjä esimerkiksi opetussuunnitelmassa korostetaan merkityksellisiksi ja missä järjestyksessä nämä sisällöt olisi järkevää ottaa haltuun.

Voisin hyvin perustaa kokemuksellisen oppimisen fan clubin. Olisin sen kerhon sihteeri ja järjestäisin kokemuksellisen oppimisen tapahtumia ja seminaareja. Tämä tapa jaotella oppimista on minulle itselleni hyvin mieluinen ja läheinen, jotenkin koen sen kaikkein eniten omakseni, enkä löydä siitä kovin oleellisia kritiikin paikkoja. Olen Kolbin (1984) kanssa samaa mieltä, että konkreettisesta kokemuksesta kaikki lähtee ja tämä kokemus on merkityksellinen. Ihminen havainnoi tätä kokemusta ja pohtii, mitä kaikkea se on aiheuttanut hänelle. Ihminen osaa pukea kokemansa ja oppimansa sanoiksi ja tämä käsitteellistäminen ja yleistäminen on osa oppimisprosessia. Tärkein vaihe kuitenkin on se, että sovelletaan näitä käsityksiä jossakin muussa yhteydessä, osataan hyödyntää opittua tietoa uudelleen. Poikelan Esa peräänkuuluttaa reflektion merkitystä tässä prosessissa ja myös minä kaipaan sitä tähän kokemuksellisen oppimisen teoriaan enemmän. Uskon Kolbin kuitenkin tarkoittaneen, että sen kuuluisi olla tässä prosessissa koko ajan läsnä. Minua viehättää tämä syklimäisyys ja prosessinomaisuus ja käytän usein vertausta siitä, miten Kolbin kehä kiertää omaa kehäänsä lakkaamatta elämässäni, ihan kaikessa mitä teen.

Opettajana voin hyvin kuvitella, miten kaikki lähtee kokemuksesta, jonka voi suunnitella ja toteuttaa hyvin monin eri tavoin. Omassa tapauksessani pyrin suunnittelemaan tämän kokemuksen melko elämyksellisesti, jotta siitä tulisi opiskelijoille merkityksellinen kokemus, joka jää heille mieleen. Kokemus voi tapahtua myös melko itseohjautuvasti, vain taivas on rajana kun mietitään sitä, miten tämä kokemus järjestetään. On tärkeää, että opiskelijat yhdessä pohtivat sitä, mitä ovat kokeneet. He tutkivat sitä ja analysoivat sitä, kenties hakevat lisää tietoa ja rakentavat sitä uudelleen. Hyvin tärkeää on, että he ymmärtävät asian ja osaavat soveltaa oppimaansa tietoa sitten käytännön tilanteessa. Minusta tämä tapahtumaketju kokemuksesta reflektointiin, siitä abstrahointiin ja soveltamiseen kuulostaa hyvin loogiselta ja mahdolliselta prosessilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, mitä tietoja ja taitoja opiskelijoilla on. Tässä kohdassa haluaisin vielä erityisesti korostaa kokemusta vs. että olisi kyseessä pelkkä käsitys. Paradigmaa tässä on sen verran, että voiko ihmisellä olla käsitystä jostakin asiasta ilman, että hänellä on siitä kokemusta? Pohdinta asian tiimoilta jatkuu.

Näiden hyvin perinteisten oppimisteorioiden lisäksi on olemassa vielä lukuisia muita: Sosiaalisen oppimisen teoriasta on monia variaatioita, joista laitimmainen pohjautuu behaviorismiin, mutta siinä vain enemmän korostetaan ympäristön ja yksilön vuorovaikutusta. Tämän lisäksi on yhteisöllisen oppimisen teoria, yhteistoiminnallisen oppimisen teoria, situationaalinen oppimisnäkemys, kontekstuaalisen oppimisen näkemys ja erilaisia kognitiivisia oppimisnäkemyksiä. Löytyy tutkivan oppimisen malli ja ongelmalähtöinen oppiminen. Moniin teorioihin sisältyy monenlaisia näkökulmia ja lähestymistapoja riippuen aina siitä, miltä suunnalta jotakin asiaa kulloinkin lähestytään. Vaikka liehutan kokemuksellisen oppimisen lippua, en ole puhtaasti minkään oppimisteorian kannalla vaan niissä kaikissa on kiinnostavia näkökulmia. Olen koonnut kaikista oppimisteorioista niiden vahvuudet ja hyvät puolet, joita itse arvostan ja pidän tärkeänä oppimisessa. Niistä minä olen muodostanut oman teoriani ja pedagogiikkani, jonka mukaan teen valintoja suunnitellessani, toteuttaessani ja arvioidessani opetustilanteita.

Lähteet:
Järvinen, A., Koivisto, T. & Poikela, E. 2000. Oppiminen työssä ja työyhteisössä. WSOY: Porvoo
Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi, A. (toim.) 2003. Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja. WSOY: Helsinki.
Vaherva, T. & Ekola, J. 1986. Aikuisten opettamisen taito. Radion aikuiskasvatussarjan kolmannen osan oppikirja. Yleisradio / Opetusohjelmat.