Yhteistoiminnallinen oppiminen toisella asteella

Kaikilla meillä on mahdollisuus miettiä vaihtoehtoisia lähestymistapoja opetukseen. Resurssipula varsinkin ajan suhteen näyttää kroonisesti vaivaavan toisen asteen opettajia, tunteja on paljon ja suunnitteluun tai arviointiin tuntuu jäävän liian vähän aikaa. Joku opettaja saattaa luulla, että tällainen yhteistoiminnallisuutta korostava opettaminen veisi jotenkin enemmän aikaa kuin normaalisti ja siksi jättää kokeilematta uusia menetelmiä. (Sahlberg 2003, 266).

Onneksi meillä työssäoppijoilla, jotka harjoittelemme tulevaa työtämme aidoissa opetustilanteissa, on mahdollisuus yrittää ja kokeilla, onnistua ja epäonnistua! Meille annetaan siihen lupa ja suorastaan kannustetaan siihen ja nythän meillä onkin mitä oivallisin tilanne ottaa haltuun edes muutamia sellaisia menetelmiä, jotka tukevat persoonallisuuttamme ja tuntuvat luontevilta.

Opiskelijoilla on oikeus saada yhdessä oppimisen ja toimimisen perustaidot viimeistään toisella asteella ja tämä onkin yksi tärkeimmistä edellytyksistä yhteistoiminnallisen oppimisen onnistuneelle käyttämiselle. Opettajalla tulee toki olla tarvittavat tiedot ja taidot ko. menetelmien käyttämisessä ja onpa koko koulukulttuurin tuettava yhteistoiminnallisuuden vahvistamista. (Sahlberg 2003, 267).

Toisen asteen opiskelijoilla on tätä nykyä paljon erilaisia vaihtoehtoja, kun kurssimuotoisuus on lisännyt valinnanmahdollisuuksia ja ylioppilastutkinnon suorittaminen yhtä aikaa ammattitutkinnon kanssa on yleistynyt. Koulujen uudistusta käsittelevä kirjallisuus ei juuri perehdy toiselle asteelle ja liekö tällä tekemistä sen kanssa, että hyvin usein toisella asteella opetus on melko perinteisellä tavalla toteutettu. Tällöin opettaja puhuu suurimman osan opetuksesta eikä keskustelulle ole näin ollen tilaa oppitunnin aikana. Jo se, että opiskelijoita rohkaistaisiin käyttämään vertaistensa kokemuksia ja voimavaroja hyödyksi oman oppimisen tukemisessa, olisi yhteistoiminnallisuuden edistämisen ensimmäinen askel. (Sahlberg 2003, 267-269).

Sahlbergin (2003, 270) mukaan nämä väittämät ohjaavat toisen asteen opettajia toimimaan perinteiseen tapaan:

1) Opiskelijoiden on pakko oppia kaikki opetussuunnitelmaan kirjatut asiat, jotta he selviävät kokeista tai tenteistä ja saavat riittävän tietomäärän opetettavista asioista.

2) Täyteen pakatut kurssit ja suuret opetusryhmät vaikeuttavat vaihtoehtoisten ratkaisujen löytymistä.

Ymmärrettävää. Sekin on ymmärrettävää, että ei riitä, että on yksi tai kaksi opettajaa, jotka näitä vaihtoehtoisia menetelmiä käyttävät, vaan koko toimintamallin pitäisi olla normi koulukulttuurissa. Mutta eihän yhteistoiminnallisuus ole sellainen asia, että sitä joko on tai ei ole (Sahlberg 2003, 270.) Melkein voisin jo väittää, että vuonna 2011 ei löydy oppilaitosta, jossa ei kukaan opettaisi yhteistoiminnallisilla menetelmillä. Yhteistoiminnassa tarpeellisia taitoja ja asenteita on mahdollista oppia työyhteisössäkin henkilökunnan tasolla ja sitä kautta murtaa kynnystä niitä kohtaan. Yhdessä olemme enemmän, oltiinpa sitten opettajia tai opiskelijoita.

Esitän tässä Sahlbergin (2003, 273-276) mukaan yhteistoiminnallisen koulukulttuurin peruselementit:

USKOMUSTEN JA ODOTUSTEN HAHMOTTAMINEN: Olisi tärkeää, että käytetään yhdessä aikaa siihen, että selvitetään ja kartoitetaan kaikkien opettajien ennakkokäsitykset, uskomukset ja aiemmat kokemukset yhteistoiminnallisuudesta. Sen jälkeen on helpompi lähteä keskustelemaan kehittämistoiveista ja odotuksista.

KOLLEGIAALINEN KEHITTÄMINEN: Koko henkilökunta olisi tärkeä saada joukolla miettimään ja etsimään opetuksen innovaatioita ja ideoita ja eri oppiaineita opettavien opettajien olisi hyvä tehdä yhteistyötä keskenään. Olisi tärkeää, että työyhteisöllä olisi samat arvot, toimintatavat ja pelisäännöt kuin mitä opiskelijoilta edellytetään yhteistoiminnallisen opiskelun yhteydessä.

REFLEKTIIVISEN TOIMINNAN KOROSTAMINEN: Oppimisen reflektiivinen pohtiminen jää usein liian vähälle huomiolle, vaikka juuri se auttaisi ymmärtämään toiminnan lähtökohtia, tarkoitusta ja luonnetta ja näin ohjaisi löytämään toimintaa parantavia käytänteitä. Reflektio on yksi tärkeimmistä asioista oppimisessa ja se on tunnetusti myös kehittyvän ja menetelmiään uudistavan opettajan työväline. Ilman reflektiota ei yhteistoiminnallisuus lisäänny.

AJAN UUDELLEENJÄRJESTÄMINEN: Pidemmät oppitunnit mahdollistavat yhteistoiminnallisuuden paremmin ja ajankäytön uudelleenjärjestäminen on yhteistoiminnallisen koulukulttuurin rakentamisen neljäs peruselementti.

On tärkeää avata opiskelijoille se, mihin yhteistoiminnallisella opiskelulla pyritään ja mitä se opiskelijoilta itseltään edellyttää. Opettajan on siis itse perehdyttävä huolella yhteistoiminnallisen oppimisen perusperiaatteisiin ja keskeisiin teoreettisiin ideoihin, jotta hän pystyy nämä perustelut uskottavasti tekemään. Vasta sitten, kun opiskelijat osaavat toimia erilaisissa ryhmissä ja ymmärtävät, mihin yhteistoiminnallisella oppimisella pyritään, kannattaa siirtyä erilaisiin konkreettisiin menetelmiin. Menetelmäthän on kehitetty erilaisia tarkoituksia varten ja tokihan menetelmiä voi myös soveltaa omiin tarkoituksiin sopivaksi. Jos työyhteisössä toimitaan yhteistoiminnallisuuden periaatteiden mukaan, on luonnollisesti helpompaa viedä tätä kehitystä opetukseen ja toisinpäin. (Sahlberg 2003, 280-285).

Lähde:
Sahlberg, P. 2003. Yhteistoiminnallinen oppiminen toisella asteella. Teoksessa P. Sahlberg & S. Sharan (toim.) Yhteistoiminnallisen oppimisen käsikirja. 266-283.